Mulla on ollut kirjastosta lainassa jo pitkän aikaa Ulla Lehtosen mainio kirja, josta löytyy paljon vinkkejä mitä kaikkea vähän tuntemattomampiakin kasveja voisi kasvattaa itse. "Teos sisältää runsaasti kulttuurihistoriallisia anekdootteja, tietoa kasvien käytöstä ravintona ja rohtona, toinen toistaan herkullisempia reseptejä sekä käytännöllisiä viljelyvinkkejä."
Tulevana kesänä meillä toivon mukaan viljellään naurista. Kultapallon luomusiemenet on jo hankittu, ja jonkunlainen aikataulukin niille jo suunniteltu. Paikasta ei vielä ole aavistustakaan, katotaan mihin mahtuu. Jos ei muualle, niin laitetaan edes muutama siemen johonkin kasvimaalaatikon reunaan. Kaskinauriille olisi luomuna ihan oikeasti kysyntääkin. Laitetaan harkintaan, ei kuitenkaan vielä tälle kesälle taideta kaskeamaan alkaa..
Tässä muutamia nauristarinoita Ullan kirjasta:
"Nauris ja lanttu ovat ristikukkaisia kasveja, joten niissä on rikkipitoisia, syöpäsairauksilta suojaavia yhdisteitä. Kun tukholmalaiskaksoset Siri ja Gunhild täyttivät 100 vuotta, heiltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta. Jouduimme syömään nauriita ensimmäisen maailmansodan aikana, naiset naureskelivat.
Kasken poltosta on säilynyt paljon tarinoita. Esimerkiksi Salmin pitäjässä syntynyt Olga Iivonen oli vuosina 1917-18 Vienan Karjalassa kaskea viertämässä piikkopaita päällä ja virsut jalassa. Virsuja piti välillä käydä rapakossa kastelemassa, kun ne alkoivat kyteä.
Kasken poltossa piti olla varovainen. Muuan emäntä oli kerran jättänyt vaatteensa kasken reunaan ja tullut vain piikkopaita päällä viertämään. Kipinä oli lentänyt vaatteisiin ja samalla siinä olivat menneet naisen rahatkin. Emäntä oli itkenyt ja pelännyt, mitä mies sanoisi. Kun pariskuntaa oli illalla menty katsomaan, molemmat istuivat rinnakkain itkemässä. Rahojen menetys ooli paha onnettomuus.
Kaskinaurista kehuttiin pirakaksi, syöntikuntoiseksi, sillä se ei mennyt höppelöksi talvellakaan. Karjalassa sato laitettiin maakuoppiin ennen vanhan ajanlaskun mukaista ristinpystyttämisjuhlaa, jota vietettiin 14. syyskuuta. Juhlaa kutsuttiin myös naurisjuhlaksi, johon kaikki syystyöt yleensä päättyivät. Kansalla oli tapana sanoa: "Kun nauris on kuopassa, akka kiipee unninpankolle."
Laukkuryssän yöpyessä maatalossa hänelle tarjottiin ruoaksi nauriita. "A hyvää on, sie tällä perheen elätätkin", kehui vieras. Yöllä mieli muuttui hänen vähän väliä juostuaan pihanperällä. Aamulla hän kysyi: "Onko isännällä paljonkin naurista?" "Onhan noita", isäntä sanoi. "A sie niillä perheen tapatkin", sanoi vieras surkeana.
Toiselle laukkuryssälle kävi katalammin. Emäntä syötti kauppiaalle nauriita ja aamulla kauppias kyseli: "Ka mitä ne hyvelöiset oli, joita minä illalla makoisina söin?" "Naurispaistikkaita, joita uunissa kypsäksi paistetaan", kertoi emäntä. "Aa, nyt ne lepäjää mun housuissani", tuumasi kulkukauppias.
Vuoden 1930 Farmaseuttinen Aikakauslehti kertoi, että nauriista puserrettua mehua nautittiin yskässä ja verensekaisessa virtsanheitossa, keitettyä ja paistettua naurista umpitaudissa ja siemeniä verenvuodossa naisilla. Raakaa raaputettua naurista käytettiin ulkoisesti haavoille sekä vuoluina kääreeksi päänkivistykseen.
Entisaikaan "nakris puhuttiin maahan" eli siemenet pantiin suuhun ja puhallettiin sitten peltoon. Suussa siemen kastui ja iti sitten maassa halpommin. Kylissä tiedetään olleen asiaan vihkiytyneitä "ukkoja", jotka olivat työssään niin taitavia, että siemenet lensivät suusta tasaisesti oikealle ja vasemmalle."
